Kuolema vai elämä rakkaus vai viha

Eikö kuolemaa voi haluta? Kuka pisti ihmiset ajattelemaan että elämä olisi elämisen arvoista? Minulla on ihana perhe, maailman ihanin ja välittävin äiti,turvallinen ja huolehtiva isä,sympaattinen pikkusisko ja ihana pikkuveli. Rakastan heitä ihan todella paljon. Mutta pidemmän päälle on rankkaa elää vain toisten takia. Minun perheeni elämä tuhoutuisi jos olisin poissa. Se pitää minut elossa. Se että tiedän että tekisin muiden elämästä helvettiä jos lähtisin. Enkä halua muille huonoa oloa.
Minkälainen minun elämäni pitäisi sitten olla että haluaisin elää myös itseni takia?
Suoraan sanottuna mulla ei oo harmainta aavistustakaan. Koska mulla tällähetkellä on ihmisiä lähellä,hyvä paikka asua ja ihana koira.
Minulla on paljon kaikkea mitä muutkin näkevät, mutta silti minusta tuntuu että minun päässäni ei ole kaikkea. Ja minun päähänihän ei kukaan näe. Välillä tuntuu etten itsekkään näe sinne. Huudan tyhjyyteen “Mikset ole iloinen veera?” “Mikset halua mitään?” “Miksi et voi nauttia mistään?”
Harmi vain kukaan ei vastaa.  Tykkään olla yksin,tykkään pimeästä. Ennen kaikkea,olen utelias. Olen aina ollut. Haluaisin tietää mitä siellä on. Mun elämällä ei ole enää mitään annettavaa, pelkästään menetettävää. Pelkäsin ennen pimeää. Yhdeksännellä luokalla minulla oli kaksi peittoa vartalollani ja yksi peitto pääni ympärilläni. Pelkäsin kuollakseni. Näin varjoja ja kuulin kuiskauksia. Pelkäsin että joku tulee ja tappaa minut. Nykyään en enää pelkää. Koska en välitä. Mulle on ihan sama tuleeko sieltä sängyn alta tai kaapista mörkö joka tappaa minut. En halua vanhaksi. En halua lasta. Enkä välttämättä halua naimisiin. Enkä töihin. Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla mitenkään angstinen vaikka sitähän tämä on, mutta mitä on angstisuus? Sekin on suuri kysymys. Kirjoitan tätä tekstiä ihan normaalissa mielentilassa. En pidä itseäni sairaana vaikka ajattelen näin. Olen ehkä vaan erilaisempi kuin muut. Ajattelen asioita eri tavoilla. Monesta näkökulmasta. Ennen kuin seurustelin,olin usein ahdistunut ja vihainen. Sitten kun rakastuin,olin maailman onnellisin. En osannut käsitellä onnellisuutta, koska se oli niin uutta. Sittenkun erosimme. En muistanut millaista on olla taas ilman sitä tunnetta. Ja nyt en enää tiedä voinko koskaan olla niin onnellinen.
En varmaan koskaan voi olla yhtä surullinen. Tapahtuipa mitä hyvänsä. En osaa enää tuntea niin voimakkaita tunteita. yleensä tunnen vain…tyhjyyttä. Juttelin lääkärin kanssa kuolemasta pari päivää sitten. Selitin kaiken niin selkeästi kuin osasin. Lääkäri oli ihan ihmeissään. Sanoin että lääkärit koittavat saada ihmistä elämänään koska heille on opetettu että pitää elää. He ovat lukeneet sen oppikirjoista. Tekstiä. Mustaa valkoisella. Heille on annettu ymmärtää että se on ihan selkeä juttu että pitää elää. Kukaan ei kyseenalaista sitä. Kuolemaa pidetään pahana ja hirveänä asiana. Elämää pidetään ihmeenä. Mitä jos joku olisi keksinyt että kuolema voisi hyvin olla myös vaihtoehto? Mitä jos kirjoissa lukisi niin? Silloin lääkäritkin voisivat uskoa siihen.
Mikään ei ole niin yksinkertaista,siksi haluankin kirjoittaa tästä aiheesta,koska minun mielestä se ei ole niin yksinkertaista. Se että pitää elää.
Minun elämäni käytännössä on vain muiden elämän seuraamista.. katselen kuin muut ovat kouluissa,saavat hyviä tai huonoja arvosanoja,katselen kun muut tekevät työtänsä,katselen vanhempiani ja ystäviäni. Seuraan vierestä kun jotkut pilaavat elämäsä huumeilla. Kun jotkut ahdistuvat tai ovat helvetin onnellisia. Se on kuin lukisi kirjaa muiden elämästä eikä itse kiinnosta kirjoittaa omasta elämästä koska on saanut jo tarpeeksi.
Joskus toivon että kun nukahdan, heräisin aamulla jostain ihan muualta, toisena ihmisenä.

Toivottavasti tämä kirjoitus herättää teissä erilaisia mielipiteitä tai uusia näkökulmia. Ehkä jonain päivänä joku ymmärtää minua, sillä tähän asti..kukaan ei ole ymmärtänyt.
Ja ei, en aio tappaa itseäni,tämä ei ole mikään jäähyväis kirje,tämä on minun näkemykseni ja minun mielipiteitä. Kiitos ja kumarrus.